Avainsana: niveltulehdus

Terveyden metsästys – osa 2

Terveyden metsästys – osa 2

Vuosi 2008 oli todennäköisesti yksi elämäni kiireisimmistä. En kuitenkaan huomannut mihin olin luisumassa, sillä talonrakennusurakka ja riittävä ravinto pitivät fysiikkani, sekä jaksamiseni kasassa.

Vuoden 2007 syksyllä alkanut talonrakennusurakka oli kova fyysinen treeni, mutta väärillä elintavoilla se ajoi lopulta sairauskierteeseen.

Vuoden lopussa, kun olimme vuoden uurastuksen jälkeen päässeet muuttamaan uuteen kotiimme ja parisuhteemme täydentyi perheeksi esikoistyttären syntymän myötä, terveyteni alkoi uudelleen oireilemaan. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut nivelet, vaan suolistoni.

Muistan edelleen varsin hyvin tapaninpäivän 2008 illan. Olimme viettämässä perinteistä jouluamme kävelymatkan päässä vanhemmillani. Vaimoni oli lähtenyt noin kuukauden ikäisen tyttäremme kanssa kotiin aiemmin ja soitti minulle hetkeä myöhemmin, että uudesta kodistamme oli kuulunut kova kolaus (sivuhuomautuksena: kyseessä oli todennäköisesti ns. normaalia ”elämistä” runkorakenteissa).

Huolestuneena lähdin kohti kotia ja muistan kuinka puolivälissä matkaa tunsin itseni huonovointiseksi. Olo oli todella pahoinvoiva, ikäänkuin mahatauti olisi iskemässä, mutta ilman oksennustarvetta – olisiko jopa ollut pientä refluksia. Olo helpotti kotiin päästyäni ja kotonakin kaikki oli näennäisesti hyvin. Tuosta illasta kuitenkin alkoi noin kymmenvuotinen taistelu suolistoni kunnon kanssa.

Tähystys ja tabletteja

Työterveyden kautta sain lähetteen julkiselle puolella ja edessä oli tähystys. Kaikki sen kokeneet varmasti tietävät, että mistään kovin mukavasta kokemuksesta ei ole kyse 🙂

Tähystyksen ja laboratoriokokeiden lopputulemana oli, että paksusuoleni oli tulehtunut. Hoitona kortisonia (yllätys yllätys), sekä ko. sairauteen ”tehoavia” tabletteja, joiden vaikutusmekanismi jäi itselleni tiedusteluista huolimatta epäselväksi. Tässäkö sitä taas oltiin 🙁

No kortisoni tehosi ja seurantalabroissa tilanteeni oli kaikin puolin kunnossa. Tätä ei kuitenkaan jatkunut pitkään, sillä jokusen kuukauden kuluttua olin samassa, ehkä jopa pahemmassa tilanteessa. Ja siitäkin eteenpäin aaltoilin hyvien ja huonojen jaksojen välillä, kuitenkin niin, että jälleen kortisoni oli oikeastaan ainoa asia, mikä rauhoitti tilanteen.

Koska matka kesti vuosia, en rupea, enkä edes pystyisi kertaamaan kaikkia vaiheita tarkasti. Koitan kuitenkin poimia oleellisimmat esiin. Näistä yksi on se tosiasia, että rakennusprojektimme edetessä, myös alkoholin käyttöni kasvoi todella radikaalisti. Työmaalla oli aina olutta janojuomaksi ja näin jälkikäteen voin syvällä rintaäänellä todeta, että se oli suurin yksittäinen tekijä ongelmissani. Ei niinkään alkoholin takia, vaan sen sisältämän gluteenin johdosta.

Hyvin nopeasti tuon diagnoosin jälkeen otin yhteyttä vanhaan tuttuuni Aki Loikkaseen. Vierailu ei kuitenkaan tällä kertaa tuonut mitään uutta ja mullistavaa. Ja miksi olisikaan, sillä tiesinhän jo kaiken, mitä minun tulisikin tietää, kyse olisi vain niiden oppien noudattamisesta. Ja ollakseni rehellinen, ruokavalioni oli lipsunut hurjasti siitä, mitä alunperin olin oppinut.

Back to the basics ja mies kuntoon? No ei se ihan niin mennyt, sillä minulta jäi jotain oleeellista huomioimatta. Keskityin liiaksi syömäni ruuan makrojakaumiin, enkä niinkään ruoka-aineisiin saati niiden laatuun.

Vuosien saatossa tulin testanneeksi lukemattoman määrän eri ruokavalioita ja lisäravinteita. Osuinpa jossain kohtaa oikeaankin, mutta sitten taas erinäisten kokeilujen seurauksena lipsuin siitä, enkä löytänyt punaista lankaani uudelleen.

Vuosien varrella tulin testanneeksi useita erilaisia ruokavalioita ja lisäravinteita, mutta kaikesta tekemisestäni puuttui suunnitemallisuus ja pitkäjänteisyys. Kuvassa vedellään jotain vihersmoothieta, joihin minulla oli tapana sekoittaa kaikkea mahdollista superterveellistä ja supervihreää.

Sivuluisussa syvään päätyyn

Täytyy kuitenkin tuoda esiin, että olin elämääni semityytyväinen. Huolimatta haasteista suolistossani, pystyin treenaamaan ja muutoinkin elämään täysipainoista elämään. Elämänkatsomukseni ja sisimpäni ei kuitenkaan pystynyt hyväksymään sitä tosiasiaa, etten ole 100% terve, vaan palava halu ajoi metsästämään terveyttä.

Useiden eri tekijöiden seurauksena kuntoni kuitenkin huononi loppuvuodesta 2016. Muutaman syyn mainitakseni, niin merkityksellisyyden katoaminen yhdistettynä jo ennestään huonoon suoliston tilaan ja epäsopivaan ravintoon, mikä johti nivelhaasteisiin noin kymmenen vuoden tauon jälkeen 🙁

Näin jälkikäteen ajateltuna tuo on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut. Niin kliseistä kuin se onkin, niin ilman tuota romahdusta en olisi ikinä päässyt oman terveyteni kanssa näin pitkälle ja sen päälle kokenut valtaisan henkisen kasvun polun.

Matka on kuitenkin ollut pitkä ja pitänyt sisällään todella syvissä ja synkissä vesissä räpiköimistä. Taistelua hoitosuunnitelmaa vastaan ja epätoivoisesti avun hakemista eri suunnista, joista jokaisella on kuitenkin ollut pieni tai suuri oma merkityksensä.

Näihin yli kymmeneen vuoteen on mahtunut tuskastuttava määrä ihmiskokeita omalla kropallani ja sielullani. Lukuisia kaatumisia ja yhtä paljon ylösnousuja. Vaikka muutamaan otteeseen on tuntunut siltä, että onko tässä mitään järkeä tai pitäisikö luovuttaa, niin lopulta uusi suunta on aina löytynyt – onneksi. Jokainen kokeilu ja erehdys on kuitenkin opettanut aina jotain, mitä nyt kaikkein näiden vuosien jälkeen hyödyntää omaksi parhaakseni.

Tämän bloggaukseni tarkoitus ei ole paljastaa mitään ”ihmelääkettä”, sillä sellaista ei ole. Sitä ei löydy länsimaisesta lääketieteestä, eikä sitä löydy täydentävistä hoidoista. Tämän kappaleen tarkoitus on tuoda esiin se tosiasia, että meitä ei voi paketoida samaan muottiin. Me olemme yksilöitä ja jokaisen on löydettävä se oma juttunsa. En kannusta olemaan kuuntelematta lääkäreitä. Sen sijaan kannustan kuuntelemaan omaa itseä, sillä se kannattaa ja mieluummin ennen kuin on liian myöhäistä.

Sinä olet itsesi paras tuntija, kunhan annat siihen mahdollisuuden. Se voi vaatia paljon työtä tai se voi löytyä joskus helpolla. Ehkäpä jo elät sellaista elämää, mikä tukee hyvinvointiasi ja pitää sinut terveenä.

Tämä oli ”Terveyden metsästys” -sarjani toinen osa. Kolmas ja toivon mukaan viimeinen osa tulee myöhemmin ja siinä tulen kertomaan, että mitkä ovat ne ydinasiat, joita olen oppinut kaikkien näiden vuosien aikana.

Korostan, että en ole keksinyt niitä itse tai perustanut ”huuhaa” -tiedolle. Toki olen lukenut ja katsonut paljon sellaistakin, mitä ei voi tieteellisesti todistaa, mutta pääasiassa luotan tutkittuun tietoon. Siitäkin huolimatta, että sitä löytyy valtava määrä ja osin ristiriitaistakin keskenään.

Loppusanoina voin kertoa voivani tällä hetkellä erittäin hyvin. Veriarvoni ovat viimeisimmän labrakäynnin perusteella lähes normaalit ja olen pystynyt parin vuoden tauon jälkeen hyppäämään takaisin ”askiin”, eli futsalkentille. Miten tähän on tultu ja mikä on nähdäkseni se minun juttuni, sen voit lukea myöhemmin sivustoltani.

Siihen asti: Nauti matkasta, sillä elämä on nyt!

Vasemmalla minä vuonna 2015 ja sama mies vuonna 2019 #nomakeup #nofilter
Paljon kilometrejä takana ja onnekseni ne näkyy, niin sisäisesti, kuin ulkoisestikin 🙂
Terveyden metsästys – osa 1

Terveyden metsästys – osa 1

Vuoden 2005 alkaessa, koin olevani elämäni vedossa. Pelasin talvet salibandya ja futsalia, sekä kesäisin jalkapalloa. Myös rakkauselämä kukoisti ja vapaa-aika oli lievästi sanoen vauhdikasta. Enpä olisi tuolloin uskonut miten vuosi tulisi päättymään.

Kesällä 2005 suuntasimme silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa Kreikkaan Rhodoksen saarelle. Muistan, että tuolloin meressä pulikoidessani havainnoin vasemmassa polvessani naksahtelua. En liioin siitä huolestunut, vaikka syytä olisi ollut.

Polveni jäykistyi hiljalleen ja tilanne paheni syksyn mittaan niin, etten lopulta kyennyt aloittamaan futsalin sarjakautta lokakuussa. Lopulta menin polvestani lääkäriin ja erinäisten seikkailujen kautta päädyin leikkauspöydälle, missä vasen polveni tähystettiin. Olin jälleen toivoa täynnä – parin viikon kuntoutus ja olisin lenkkipolulla.

Toisin kävi, sillä toipuminen ei sujunut odotetusti ja myös oikea polveni alkoi oireilemaan. Lopulta jo normaali liikkuminen oli vaikeaa ja myös muut niveleni kipeytyivät. Reumalääkäri kirjoitti kerralla koko normaalin arsenaalin lääkkeitä. Muistan kuinka kävelin muovikassillinen pillereitä onnellisena kotiin – kohta on mies taas kunnossa.

Kuinka väärässä jälleen olinkaan. Ainoa mikä toimi oli kortisoni, mitä ei kuitenkaan voinut ottaa pysyvään käyttöön. Ei muuta kuin lisätään annostusta. Tässä kohtaa havahduin – onko tämä tosiaan ainoa keino? Haluanko syödä näitä loppuelämäni?

Lienee paikallaan mainita, että tuolloin ei ollut tarjolla niin valtaisaa määrää tietoa kuin nykyisin. Tästä syystä olin hyvin epätoivoinen, sillä en löytänyt vaihtoehtoja. Onnekseni hyvän ystäväni isoveljellä oli ollut omat terveydelliset haasteensa ja sovimme tapaamisesta. Hän on muistellut tuota kohtaamista jälkeenpäin, kuinka huonossa kunnossa olinkaan ollut – niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Tuo tapaaminen on kuitenkin yksi elämäni käännekohdista. Vaikka en silloin tajunnut millaisen muutoksen se tulisi loppuelämälleni antamaan, olin varovaisen toiveikas – minulla oli vaihtoehto.

Matka tuntemattomaan

Keskustelun päätteeksi sain puhelinnumeron ja neuvon mennä tapaamiseen avoimin mielin. Tuo puhelinnumero oli lääkäri Aki Loikkasen vastaanotolle, minne sain ajan varattua noin kuukauden päähän. Aikaa tapaamiselle pyydettiin varaamaan kaksi tuntia! Olin yllättynyt, olihan aiemmat lääkärini hoitaneet asiansa 15 minuutissa.

Odottavaisin mielin alkoi matkani tuntemattomaan. Olimme keskustelleet ystäväni veljen kanssa mm. ruokavaliosta ja mietinkin, että mitä minä muka tein väärin. Olinhan pyrkinyt syömään ruokavaliosuositusten mukaan ja alkoholinkäyttönikin oli minimaalista johtuen lääkityksestä.

Viimein astuin Akin vastaanotolle ja niinikään tämäkin tapaaminen on jäänyt mieleeni ikuisesti. Se ei todellakaan ollut miellyttävä kokemus, sillä Akin tyyliin kuului provosoida todella voimakkaasti. Hän haastoi ja laittoi miettimään asioita kokonaan uudella tavalla. Olennaisin kysymys kuului, että mikä on tavoitteeni? Vastasin, että saada niveleni kuntoon. Kuinka suppeasti ajattelinkaan, sillä Akin näkemyksen mukaan kyse oli kehon terveyden palauttamisesta kokonaisvaltaisesti.

Hankin itselleni Aki Loikkasen kirjoittaman kirjan, missä käydään hyvin yksityiskohtaisesti hänen kehittämänsä h-limit -ruokavalioratkaisu läpi. Kuten kuvasta näkyy, niin teos on ollut kovassa käytössä. Olen lainannut sitä vastaavien ongelmien kanssa taistelleille ystävilleni.

Keskeisin osuus prosessissa oli ruokavaliolla, missä Aki luotti imeytyvien hiilihydraattien rajoittamiseen. Hän suositteli aiheeseen perehtymistä varten tutustumaan Zone -diettiin ja lisäksi sain mukaani yksinkertaisen listan, missä ruoka-aineet oli jaettu kolmeen kategoriaan:
– rajoittamattomat / täysin soveltuvat
– määrärajoitteisest
– ei soveltuvat

Tämä lista oli hyvä ja helppo lähtökohta h-limit -ruokavalion noudattamiselle.

Lisäksi Aki kirjoitti listan tukihoidosta, eli käytännössä lisäravinteista, jotta ravitsemuksen vastuut täyttyisivät ja näin estettäisiin sekä korjattaisiin mahdolliset puutostilat.

Olen säilyttänyt Akin alkuperäisen tukihoitolistan.
Efamol ja Solgar on jälkikäteen lisätty siihen, kuten käsialasta voi päätellä.

Akin hoitomenetelmän ydin oli siinä, että sairauden syyn ollessa tuntematon, hoidetaan koko kehoa mahdollisimman monipuolisesti. Näin toimittaessa kehon terveys palautuu ja sairaudesta on mahdollista parantua.

Parantuminen alkaa

Ajelin kotiin Helsingin Tapulikaupungista pää sekaisin kaikesta siitä informaatiosta, mitä olin ottanut vastaan. Oloni oli kuitenkin erittäin toiveikas ja maltoin tuskin odottaa, että miten ruokavalio- sekä tukihoito vaikuttaisi. Aki lupasi kahdessa viikossa muutoksen voinnissani, mikä johtuisi tulehduksen rauhoittumisesta kehossani.

Ensimmäiset päivät olin todella uupunut, kuten odotettavissa olikin. Hiilihydraattien rajoittamisesta seurasi vetämätön olotila, mikä poistui kuitenkin muutamassa päivässä ja seurauksena oli huomattava vireystilan paraneminen. Aloin päivä päivältä voimaan paremmin ja se oli sanoinkuvaamattoman hieno tunne.

Se oli vuoden jatkuneen tuskan sekä epävarmuuden jälkeen parasta, mitä pystyin kuvittelemaan. Nyt tosiaan elettiin jo syksyä 2006 ja olin ollut käytännössä vuoden harrastamatta. Pystyisinkö sittenkin vielä joskus juoksemaan pallon perässä?

Vaikka vireystila kohenikin nopeasti ja tulehdus sammui, niin varsinainen paranemisprosessi oli pitkä. Keväällä 2007 olin toipunut jo niin hyvin, että kykenin aloittamaan rullaluistelun. Muistanen ikuisesti sen aurinkoisen kevätaamun, kun luistelin töihin ja radiosta soi Rihannan Umbrella – vitsi mikä voittajafiilis!

Paluu kentille ja uuden alku

Syksyn 2007 alkaessa, alunperin jättimäinen reumalääkitykseni oli purettu lähes kokonaan. Vointini oli niin hyvä, että kykenin tekemään paluun jalkapallokentille – tunne oli sanoinkuvaamattoman hieno.

Elämä oli taas raiteillaan, mutta isoimmat saavutukset vielä edessä. Menimme tyttöystäväni kanssa naimisiin 1.9.2007, minkä jälkeen olimme valmiita perheenlisäykseen. En tiedä miten olisimme toimineet ilman parantumistani, sillä lasten tekeminen ei aiemmalla lääkitykselläni olisi tullut kuuloonkaan.

Marraskuussa 2008 syntyi esikoistyttäreni ja reilut kolme vuotta myöhemmin toinen. Molemmat terveinä ja iloisina – aivan kuten isänsäkin.