Terveyden metsästys – osa 1

Vuoden 2005 alkaessa, koin olevani elämäni vedossa. Pelasin talvet salibandya ja futsalia, sekä kesäisin jalkapalloa. Myös rakkauselämä kukoisti ja vapaa-aika oli lievästi sanoen vauhdikasta. Enpä olisi tuolloin uskonut miten vuosi tulisi päättymään.

Kesällä 2005 suuntasimme silloisen tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa Kreikkaan Rhodoksen saarelle. Muistan, että tuolloin meressä pulikoidessani havainnoin vasemmassa polvessani naksahtelua. En liioin siitä huolestunut, vaikka syytä olisi ollut.

Polveni jäykistyi hiljalleen ja tilanne paheni syksyn mittaan niin, etten lopulta kyennyt aloittamaan futsalin sarjakautta lokakuussa. Lopulta menin polvestani lääkäriin ja erinäisten seikkailujen kautta päädyin leikkauspöydälle, missä vasen polveni tähystettiin. Olin jälleen toivoa täynnä – parin viikon kuntoutus ja olisin lenkkipolulla.

Toisin kävi, sillä toipuminen ei sujunut odotetusti ja myös oikea polveni alkoi oireilemaan. Lopulta jo normaali liikkuminen oli vaikeaa ja myös muut niveleni kipeytyivät. Reumalääkäri kirjoitti kerralla koko normaalin arsenaalin lääkkeitä. Muistan kuinka kävelin muovikassillinen pillereitä onnellisena kotiin – kohta on mies taas kunnossa.

Kuinka väärässä jälleen olinkaan. Ainoa mikä toimi oli kortisoni, mitä ei kuitenkaan voinut ottaa pysyvään käyttöön. Ei muuta kuin lisätään annostusta. Tässä kohtaa havahduin – onko tämä tosiaan ainoa keino? Haluanko syödä näitä loppuelämäni?

Lienee paikallaan mainita, että tuolloin ei ollut tarjolla niin valtaisaa määrää tietoa kuin nykyisin. Tästä syystä olin hyvin epätoivoinen, sillä en löytänyt vaihtoehtoja. Onnekseni hyvän ystäväni isoveljellä oli ollut omat terveydelliset haasteensa ja sovimme tapaamisesta. Hän on muistellut tuota kohtaamista jälkeenpäin, kuinka huonossa kunnossa olinkaan ollut – niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Tuo tapaaminen on kuitenkin yksi elämäni käännekohdista. Vaikka en silloin tajunnut millaisen muutoksen se tulisi loppuelämälleni antamaan, olin varovaisen toiveikas – minulla oli vaihtoehto.

Matka tuntemattomaan

Keskustelun päätteeksi sain puhelinnumeron ja neuvon mennä tapaamiseen avoimin mielin. Tuo puhelinnumero oli lääkäri Aki Loikkasen vastaanotolle, minne sain ajan varattua noin kuukauden päähän. Aikaa tapaamiselle pyydettiin varaamaan kaksi tuntia! Olin yllättynyt, olihan aiemmat lääkärini hoitaneet asiansa 15 minuutissa.

Odottavaisin mielin alkoi matkani tuntemattomaan. Olimme keskustelleet ystäväni veljen kanssa mm. ruokavaliosta ja mietinkin, että mitä minä muka tein väärin. Olinhan pyrkinyt syömään ruokavaliosuositusten mukaan ja alkoholinkäyttönikin oli minimaalista johtuen lääkityksestä.

Viimein astuin Akin vastaanotolle ja niinikään tämäkin tapaaminen on jäänyt mieleeni ikuisesti. Se ei todellakaan ollut miellyttävä kokemus, sillä Akin tyyliin kuului provosoida todella voimakkaasti. Hän haastoi ja laittoi miettimään asioita kokonaan uudella tavalla. Olennaisin kysymys kuului, että mikä on tavoitteeni? Vastasin, että saada niveleni kuntoon. Kuinka suppeasti ajattelinkaan, sillä Akin näkemyksen mukaan kyse oli kehon terveyden palauttamisesta kokonaisvaltaisesti.

Keskeisin osuus prosessissa oli ruokavaliolla, missä Aki luotti imeytyvien hiilihydraattien rajoittamiseen. Hän suositteli aiheeseen perehtymistä varten tutustumaan Zone -diettiin ja lisäksi sain mukaani yksinkertaisen listan, missä ruoka-aineet oli jaettu kolmeen kategoriaan:
– rajoittamattomat / täysin soveltuvat
– määrärajoitteisest
– ei soveltuvat

Lisäksi Aki kirjoitti listan tukihoidosta, eli käytännössä lisäravinteista, jotta ravitsemuksen vastuut täyttyisivät ja näin estettäisiin sekä korjattaisiin mahdolliset puutostilat.

Akin hoitomenetelmän ydin oli siinä, että sairauden syyn ollessa tuntematon, hoidetaan koko kehoa mahdollisimman monipuolisesti. Näin toimittaessa kehon terveys palautuu ja sairaudesta on mahdollista parantua.

Parantuminen alkaa

Ajelin kotiin Helsingin Tapulikaupungista pää sekaisin kaikesta siitä informaatiosta, mitä olin ottanut vastaan. Oloni oli kuitenkin erittäin toiveikas ja maltoin tuskin odottaa, että miten ruokavalio- sekä tukihoito vaikuttaisi. Aki lupasi kahdessa viikossa muutoksen voinnissani, mikä johtuisi tulehduksen rauhoittumisesta kehossani.

Ensimmäiset päivät olin todella uupunut, kuten odotettavissa olikin. Hiilihydraattien rajoittamisesta seurasi vetämätön olotila, mikä poistui kuitenkin muutamassa päivässä ja seurauksena oli huomattava vireystilan paraneminen. Aloin päivä päivältä voimaan paremmin ja se oli sanoinkuvaamattoman hieno tunne.

Se oli vuoden jatkuneen tuskan sekä epävarmuuden jälkeen parasta, mitä pystyin kuvittelemaan. Nyt tosiaan elettiin jo syksyä 2006 ja olin ollut käytännössä vuoden harrastamatta. Pystyisinkö sittenkin vielä joskus juoksemaan pallon perässä?

Vaikka vireystila kohenikin nopeasti ja tulehdus sammui, niin varsinainen paranemisprosessi oli pitkä. Keväällä 2007 olin toipunut jo niin hyvin, että kykenin aloittamaan rullaluistelun. Muistanen ikuisesti sen aurinkoisen kevätaamun, kun luistelin töihin ja radiosta soi Rihannan Umbrella – vitsi mikä voittajafiilis!

Paluu kentille ja uuden alku

Syksyn 2007 alkaessa, alunperin jättimäinen reumalääkitykseni oli purettu lähes kokonaan. Vointini oli niin hyvä, että kykenin tekemään paluun jalkapallokentille – tunne oli sanoinkuvaamattoman hieno.

Elämä oli taas raiteillaan, mutta isoimmat saavutukset vielä edessä. Menimme tyttöystäväni kanssa naimisiin 1.9.2007, minkä jälkeen olimme valmiita perheenlisäykseen. En tiedä miten olisimme toimineet ilman parantumistani, sillä lasten tekeminen ei aiemmalla lääkitykselläni olisi tullut kuuloonkaan.

Marraskuussa 2008 syntyi esikoistyttäreni ja reilut kolme vuotta myöhemmin toinen. Molemmat terveinä ja iloisina – aivan kuten isänsäkin.